Foorumi

Viestien ja viestiketjujen avaaminen edellyttää kirjautumista.

Taidetta sillä silmällä

Olipa taas aikaa hippiäistä kuvatessa miettiä kaikkea jonninjoutavaa. Niinkuin esimerkiksi valokuvaa ja sen taiteellista arvoa.
Valokuvataide on tunnustettu taiteenlajiksi ja ihan ansiosta, vaikka sitä alkuun kovasti vastustettiinkin. Siitä ei sen enempää, mutta ajatus alkoi harhailla sivuraiteille ja tämähän on seikka jota ei minulle tapahdu juuri koskaan.

Taideteoshan on asia joka tekee immeiseen vaikutuksen. Joku Kölnin katedraali, Eremitaasi tai Notre Dame pistävät kyllä vetämään henkeä ja ihastelemaan mahtavia ja kauniita rakennuksia. Rakennustaide siis on vaikuttavaa. Upeaa maalausta jää myös tiirailemaan pitkäksi aikaa ja etsimään taulun yksityiskohtia sun muuta.
Muttamutta, valokuva harvemmin aiheuttaa saman efektin. Johtunee tietysti paljolti valokuvien ylenmääräisestä tarjonnasta, niitä on joka puolella joten kuvan pitäisi olla todella poikkeava erottuakseen massasta. Ja siinäpä onkin haastetta nykyisinä aikoina.
Uskon myös aika vahvasti, että kuva on ottajalleen huomattavasti merkittävämpi kuin muille katsojille, ainakin omalla kohdallani näin on, sen kehtaan kyllä tunnustaa. On se kumma kun ne muut eivät jaksa innostua nähdessään se viidennenkymmenennen foton talitiaisesta: "Kato nyt kun on hyvä valo perssulissa!"
Edesmennyt Pahkasika-lehti muuten ehdotti myyntiartikkeliksi valmiiksinaurettujen Tv-ohjelmien lisäksi valmiiksihaukoteltuja lomadioja. Asiassa lienee jonkunverran perää...

Valokuvan viehätysvoima lisääntyy merkittävästi, kun kuvat pannaan liikkumaan: Jokainen voi yhdeltä istumalta luetella melkoisen rimpsun elokuvia jotka ovat tehneet vaikutuksen tavalla tai toisella, aina riemusta kauhuun ja kaikkea siltä väliltä.
Jopa osa mykkäfilmeistä on vaikuttavia ja ajattelemaan pistäviä, mutta sitten kun leffaan lisätään ääni niin alkaa varsinaisesti tapahtua. Melkoisia artisteja ovat kuvaajat, äänittäjät ja foleyvelhot ja tottakai leffan "päänaatikka", ohjaaja, mutta varsinainen kukkulan kuningas on musiikki.

Ajelin tuossa hiljan jollain joutavalla kuvausreissullani kun radio nostalgialta tuli sikermä elokuvamusiikkia, joku mieleenpainuvimmat leffamusiikit-teema siinä oli menossa. Ja jumaleissön, kun ämyreistä kajahti John Williamsin säveltämä Star Wars-teemamelodia niin pakko oli pysähtyä levikkeelle ja sammuttaa moottori pois kuuntelua häiritsemästä. Kuunnellessa vilisi mielikuvia elokuvasta, sellaisiakin joita ei ilman musiikkia juuri muistanutkaan.
Imperiumin marssin jälkeen maltoin jatkaa matkaa, koska seuraavaksi tullut Indiana Jones-tunnari ei niin iskenyt.

[embed]https://youtu.be/bxhrgCyl6Og[/embed]

Sama juttu on monessa muussakin musiikkigenressä, irlantilainen tehoaa aina, espanjalainen samoin ja joku Hendrixin All along the watchtower aiheuttaa kylmiä väreitä selkäruodossa. No, joku Keekin öhkintä ei juuri vaikutusta tee.

Valokuva on taidetta ja vaikuttavaakin sellaista, mutta kyllä se jää omalla kohdallani farmiliigaan musiikkiin verrattuna. Oma musikaalisuuteni rajoittuu kyllä 5-kielisen banjon satunnaiseen rämpyttelyyn, mutta kuunnella osaan ihan sujuvasti.

Eikä sitä hippiästä sitten taaskaan näkynyt.

Onhan valokuvalla aika lyhyt ja kunniaton historia ja edelleen sillä on se valokopion leima.

Silläkin on merkitys, miten taide esitellään. Jos nyt joku maalaa Monaliisan vesiväreillä ja laittaa sen Instarammin kuvavirtaan, niin erottuuko se. Tai kuuntelet sitä Sandstormia kännykästä ilman luureja.

Iso vedos hallitussa näyttelytilassa taas voi olla vaikuttava, aiheesta riippumatta.

Joskus olen saanut katella Picasson virityksiä jossakin Momassa. Siitä jäi kuitenkin mieleen vain ne ns ruutupaperivihot, joissa oli vuosia luonnosteltu jotain työtä. Ajatteles meidän talitiaiskuvia, jos nyt alkaisit miettiä ja luonnostella, millainen lopputuleman pitäis olla ja sitten tinkimättä alat kyttäillä siihen tähtäävää kuvaa. Joskus linkkailin Thomas Heaton merkkisen brittihepun youtuubi juttuja.  Heppu siis juoksee pitkin tuntureita maiseman perässä ja etsii sitä yhtä kuvaa tai kuten hän sanoo kompositiota. Ehkä yksi kuva per päivä, joskus ei yhtään. Näitä filosofeja on paljon, mutta harvalla kuvat puhuu puolestaan.

Joskus olen saanut katella Picasson virityksiä jossakin Momassa. Siitä jäi kuitenkin mieleen vain ne ns ruutupaperivihot, joissa oli vuosia luonnosteltu jotain työtä.

Tuostapa tulikin mieleeni käynti Marc Chagallin museossa taannoin takavuosina, kun vielä katsoin asiakseni kulkea lentokoneella maailmaa tuhoamassa. Niin, se museo: siellä oli esillä runsaasti herran luonnoksia jotka nähdessään italialainen koululaisryhmä purskahti spontaaniin nauruun. Kieltämättä ne olivat huvittaviä töherryksiä, mitenkään MC:n maalauksia halveksimatta.

Mitä britteihin tulee, niin uskon niistä kyllä lähes mitä hyvänsä.

Tietysti on väärin vertailla eri taidealoja, tai ehkei väärin vaan turhaa. Horses and apples, kuten amerikkalaiset sanoo. Mietinpä vain niiden vaikutusvoimaa oman nuppini sisässä.

Jaa sivu;