Myllykosken karat

Koskikara tuli bongattua tänä syksynä 7.11, kaksi päivää myöhemmin kuin viimevuonna. Ilmeisesti karojen muuttoaikataulu on yksityistetty kun myöhästymisiä tapahtuu. Liekkö kaikki edes osuneet niille nivoille joihin tarkoitus oli talvehtimaan mennä. Enpäs tiijjä, mutta yksi varmahko paikka bongata nämä etelänvetelät on Nurmijärven Myllykoski.

Jos unohtaa Lapin uljaat tunturit, kirkkaat vedet ja Kolin kansallismaisemat,  hyväksyy savisen maaperän värjäämän veden ja on kuuntelematta moottoritien kohinaa on kyseessä varsin hieno ja mielenkiintoinen paikka, kulttuuriympäristö rakennelmineen.

Alue on kesäisin suosittu kalastuspaikka, syksyllä (varsinkin näihin aikoihin) saa nauttia kohtuullisesta rauhasta ja yksinäisyydesta ilman typeräpärstäisten perhokalastajien kohkaamista. Vesikin on niin kirkasta kuin se nyt yleensä Vantaanjoessa on.

Koskikararetki alkoi tyypillisellä vanhuuden mukanaantuomalla entiijjan peluulla “Viitsitsä etsä viitsis viitsisitsä” lähteä. Keli oli kuitenkin hyvä: heikkoa lumisadetta ja muutama pakkasaste. Lumi antaa kivasti lisävaloa tuohon pimeään rotkoon, ja kun Tiirastakin löytyi karabongaukset, vyötin tupeeni ja urheasti painuin päin ärjännettä.

Kaksi koskikaraa näin heti paikalle saavuttuani, vaan en valitettavasti saanut niitä ryhmäpotrettiin.

Linnut olivat hyvin aktiivisia ja ilmeisen nälkäisiä muuttomatkan jälkeen.

En edes yrittänyt päästä kovin lähelle, kun en halunnut häiritä kovaa energiantankkausta harjoittavia karoja. On niillä sapuskan hankkimisessa aivan riittävästi askaretta, eikä teleobjektiivin naamalle työntäminen mitenkään edistä lintujen hyvinvointia.

Jätin heidät ruokailemaan rauhassa.

Muutama  retken havainto:

Sonyn (tai minkä hyvänsä pokkarin) nappaaminen mukaan on hyvä systeemi. On helkkarin paljon helpompi kaivaa pieni kamera rintataskusta kuin vaihtaa tele lyhyeen lasiin. Muutenkin näpit jäässä, höh.

Kiipeäminen tuolta kuilusta takaisin autolle on nykyisin jalkavaivaisena yhtä raskasta kuin 15 kilometrin vaellus nuorena miehenä. Taitaa olla kondis vähän heikossa hapessa…

Ja tärkein havainto: Lyhytkin, tunnin-parin vierailu luonnossa ja varsinkin virtaveden äärellä on virkistävä kokemus. tulee hyvä mieli.

Vielä muistutukseksi itselleni: kuudensadan kuvan ottaminen koskikarasta ei ole toimintaa ihan siitä viisaimmasta päästä . Käsittely on melkoinen savotta.

 

 

Jaa sivu;

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *